lauantai 31. lokakuuta 2015

Terveiset sinne taivaaseen


Näin Pyhäinpäivän aikaan mieleeni on palannut isäni. Rakas isäni, joka kuoli 3.5 vuotta sitten. Pitkään mietin, onko kuolemasta 2.5 vai 3.5 vuotta ja tulin siihen tulokseen, että kyllä siitä jo on yli kolme vuotta.

Kuolema ei sinällään tullut yllätyksenä, isäni sairasti dementiaa ja olin jo tehnyt luopumistyötä monta vuotta. Hän oli laitoshoidossa, koska äitini ei enää jaksanut omaishoitajana. Hän ei enää tuntenut minua eikä äitiäni. Liikuntakyky ja puhe heikkenivät koko ajan. Lopulta tuli keuhkokuume, josta isäni ei enää selvinnyt. Muistan kun äitini soitti minulle pääsiäisen alla ja kertoi, että isäni oli viety sairaalaan ambulanssilla. Parin tunnin päästä oli tullut puhelu, että lääkäri ei anna toivoa, jos haluatte nähdä puolison / isän hengissä, niin pitää tulla hyvästelemään. Tein päätöksen, että lähden Mikkeliin. Ilmoitin töihin tilanteesta ja ostin junaliput. Ehdin nähdä isäni vielä kahtena päivänä hengissä. Olihan se vähän outo tilanne olla siellä sairaalassa tietoisena, etten kenties näe enää koskaan isääni hengissä. Mitä siinä tilanteessa sanotaan? Minä sanoin: "Rakastan sinua. Minun tulee ikävä sinua". Isäni kuoli kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä ja siinä vaiheessa myös mies ja pojat olivat ehtineet tulla jo Mikkeliin.


Kuoleman jälkeen ei surulle ehdi jäädä paljon tilaa. Saman tien alkoi hautajaisvalmistelut ja koska olen ainut lapsi, minun vastuulleni jäi paljon asioita. Surun keskellä tuntuu aika rankalta, kun pitää heti alkaa miettiä hautajaisten pitopaikkaa, ruokatarjoiluja, kuolinilmoitusta, kukkalaitetta. Itse palasin töihin ehkä vähän liian nopeasti isäni kuoleman jälkeen, saadakseni muuta ajateltavaa. Mutta samalla olin aivan järkyttävän väsynyt eikä surutyö varmasti saanut tarpeeksi tilaa ja aikaa.

Nyt siitä on jo vuosia, mutta edelleenkin kyyneleet tulevat silmiini, kun kirjoitan isästäni. Tuntui niin väärältä, että lastemme isovanhemmista kuoli ensimmäisenä juuri minun isäni. Mitä lapsirakkain ja kultaisin ihminen, jolle pojat olivat kaikki kaikessa. Hän oli aina toivonut lapsenlapsia ja kun niitä sitten lopulta sai, hänelle tuli dementia eikä hän pystynyt poikien seurasta nauttimaan kovin pitkään.

Tänään muistelen isääni ja kiitän häntä siitä, että hän oli lempeä ja hyvä isä. Mahtava pappa pojille. Terveiset sinne taivaaseen, meille kuuluu hyvää. Olisit ylpeä sekä pojista että minusta, jos eläisit. Poikien mielessä olet se pappa, joka juoksi kilpaa heidän kanssaan ja joka työnteli heidät rattaissa uneen. Arvokkaat muistot säilyvät sydämissämme.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Rennompaa bloggaamista (ja arvonnan voittaja)


Tarvittiin kirjan pieni tekstinpätkä tämän asian oivaltamiseen. Minä, joka elämässäni pyrin hidastamiseen ja downshiftaamiseen, kuluttamisen vähentämiseen ja elämiseen tässä hetkessä, tajusin bloggaamiseni menneen vaivihkaa suorittamiseksi. Minulla on taipumusta suorittamiseen, siitä olen kirjoittanut jo aiemminkin.

Aloitin bloggaamisen n. 1.5 vuotta sitten. Bloggaamisen aloittaminen oli hyvä päätös. Olin miettinyt sitä jo pari vuotta ja kerännyt rohkeutta. Huomaan, että kun rohkaistuin bloggaamiseen, se on auttanut minua myös olemaan paremmin näkyvillä yrittäjänä. Olen oppinut ottamaan ja käsittelemään valokuvia ja kirjoittamaan tekstejä. Blogini on minulle kuin päiväkirja, voin palata muistoihini vuoden taakse ja yrittäjyyden alkuaikoihin. Koen saaneeni myös tuttavia blogin kautta. Sellaisia, joita en ole tavannut koskaan, mutta jotka säännöllisesti jaksavat kommentoida tekstejäni. Se tuntuu hienolta.


Alkuaikoina luin jostakin ohjeita bloggaamiseen. Ohjeessa suositeltiin uusien tekstien julkaisemista 2-4 kertaa viikossa, jotta lukijoilla pysyy mielenkiinto yllä. Ja tätä tahtia olen noudattanut. Huomasin luoneeni päähäni säännön, että mun on blogattava ainakin kolme kertaa viikossa, jottei blogini unohdu lukijoitten mielestä. Täysin itseluotu ja turha sääntö, jonka huomaan nyt aiheuttaneen stressiä minulle. Kun ei olekaan ollut aikaa tai mielenkiintoa bloggaamiseen, olen soimannut itseäni. Huomasin myös, että aloin elää blogiani varten. Ajatuksissani alkoi pyöriä: "Nyt pitää ottaa kuvia tästä ruuasta tai tästä esityksestä, jotta voin kirjoittaa siitä blogiini". "Nyt kun olen saanut tämän kirjan arvostelukappaleeksi, se pitää lukea nopeasti ja kirjoittaa siitä teksti blogiini". "Nyt mun pitää tavallaan lavastaa joku tilanne ja pyytää esikoinen ottamaan kuvan minusta, jotta saan kuvituskuvaa blogiini" jne jne. Kiva asia, bloggaaminen, menikin vaivihkaa suorittamiseksi.

Lisäksi toki minä, suorittamisen taipuvainen ihminen, helposti sorruin myös vertailuun. Oma blogi alkoi tuntua liian kotikutoiselta. Pitäisikö tästä tehdä tavoitteellisempaa. Jne jne.


Onneksi tajusin tämän. Pieni tauko ja omien ajatusten läpikäyminen teki hyvää. Yritän poistaa päästäni "säännön" siitä, kuinka usein mun pitää blogata. Poistan ajatukset siitä, että jokainen tapahtuma / esitys / ruoka / ties mikä pitäisi kuvata ja blogata siitä vaan jatkossa keskityn enemmän siihen, että olen esityksessä tai läsnä perheelle ja bloggaan siitä, jos se tuntuu kiinnostavalta, mutta mitään en tee vain blogini vuoksi tai saadakseni kuvia jostakin tilanteesta.

Minä en tavoittele suuria lukijamääriä enkä blogigaalakutsuja. Jatkan omaa linjaani, mutta vieläkin rennommalla otteella. Minusta parasta blogissa on kommentit ja niitä huomaan saaneeni nyt vähemmän, kun itse en ole nyt ehtinyt kovinkaan moneen blogiin kommentoida. Luen kyllä edelleenkin montaa blogia. Pitää taas terästäytyä myös kommentoinnissa, kun itsekin tiedän miten mukavaa on saada kommentteja.

Ja mikä teksti sai minut pohtimaan tätä asiaa? Kirja "Rikas elämä", jossa Leila Saarivirta kirjoittaa näin: "Innostun asioista helposti. Se johtaa välillä siihen, että harrastus alkaa viedä eikä toisinpäin. Kerran huomasin ahdistuvani ajatuksesta, etten ollut blogannut moneen päivään. Omaksi virkistykseksi aloittamani harrastus oli muuttunut velvollisuudeksi". Ja toinen pätkä: "Aloin työn asemesta suorittaa vapaa-aikaa. Samalla kun nautin esimerkisi kirjojen lukemisesta, minulla oli suuri tarve listata ja esitellä lukemaani muille blogissani. Luontoretkikohteista tuli paikkoja, jotka halusin merkitä käydyksi. Spontaanius ja tekemisen ilo alkoivat hiipua, tilalle hiipi pakko etsiä uusia tapoja suorittaa". Teksti osui ja upposi.


Rennompaan bloggaamiseen minua ohjaa myös se tosiasia, että olen nyt sekä yrittäjä että opiskelen hetken aikaa kaksia opintoja samanaikaisesti - mindfulness - ohjaajaksi ja Lasten Tunnetaito - ohjaajaksi. Marraskuussa minulla on töitä todella paljon ja lisäksi molempiin opintoihin kuuluu isot etätehtävät, jotka pitää palauttaa marraskuussa. Joten blogin päivittäminen ja nettiselailut ovat nyt toissijaisia jonkin aikaa.

Korttiarvonta on loppunut ja arvoin voittajan perinteisellä "kirjoita osallistujien nimet lapulle, leikkaa laput irti toisistaan ja vedä sieltä voittajan nimi" - tyylillä ja kortit voitti Katja - Tässä ja Nyt. Onnea ja laitatko minulle sähköpostiini (heli at kasvuntaika.fi) osoitteesi, niin postitan kortit sinulle.

Mukavaa viikkoa kaikille blogini lukijoille!

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Mitä kuuluu pilates-kurssilleni?


Kirjoitin muutama viikko sitten Iloa pilatekseen - verkkokurssista, jota olin aloittamassa. Minulla oli kahtalaisia ajatuksia kurssiin liittyen. Toisaalta ajattelin, että ihanaa kun on mahdollisuus tehdä pilates-harjoittelua kotona, koska meillä lähimaillakaan ei ole pilates-tunteja. Toisaalta mietin, miten motivoidun tekemään harjoitukset kotona, kun kukaan ei ole tsemppaamassa ja vahtimassa treenejäni.

Mitä nyt kuuluu? Olenko treenannut ahkerasti? Tulee heti olo, että nyt selitellään ja kunnolla....kurssi on ollut ihana ja videot hyviä. Joka kerta kun olen tehnyt harjoitusvideon olo on ollut hyvä. Mutta...kun ei sille videon tekemiselle ole meinannut muka löytää aikaa. Kurssin alkaessa oli poikkeusviikko, kun mies oli Intiassa, esikoinen leirikoulussa ja minulla paljon töitä. On ollut hiljaisuuden retriittiä ja viikonloppuisinkin on ollut kursseja tai töitä. Ja olen ollut myös kipeänä. Eli kurssin videoiden tekeminen on jäänyt ihan liian vähäiseksi.


Videot ovat olleet hyviä ja harjoitukset monipuolisia. Pilastes-hengitys tuntuu edelleenkin vähän vaikealta, taidan tehdä hengityksen usein juuri päinvastoin kuin pitäisi tehdä. Nyt olen alusta alkaen saanut tehoa treeneihin, ei ole ollut kertaakaan oloa, että eihän tämä tunnu missään. Minua on huvittanut se, että joka kerta kun ohjaaja on sanonut "ole tarkkana ettet pure hampaita yhteen" huomaan puurtaneeni harjoitusta hampaat irvessä. Jokaisen videon lopussa on lyhyt rentoutus, erityisesti olen tykännyt kolmannen videon lopussa olleesta hoitava hengitys - rentoutuksesta.

Luulen, että tulen ostamaan videot itselleni, sen verran hyviä ja tehokkaita ne ovat olleet. Ja kuinka se onkaan niin, että vaikka tiedostaa esim. pilates-treenin hyödyt itselleen, niin siihen on vaikea löytää arjesta aikaa, kun ei ole tiettyä kellonaikaa eikä ohjaajaa pitämässä huolta, että treeni tulee tehtyä. Silti uskon, että nämä nettipohjaiset jooga/pilates jne kurssit ovat hyvä juttu. Jatkan treenejä ja toivon löytäväni niille jatkossa helpommin aikaa arjestani.

* tämä on blogiyhteistyö, olen saanut kurssin alennuksella.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Hetkessä: Leffoja ja taidetta Mikkelissä


Vietin lasten kanssa Mikkelissä muutaman päivän. Odotin lomaa paljon. Olin flunssassa ja odotin parantuvani täysin loman aikana. Odotin omaa aikaa. Odotin leffareissuja. Odotin ehkä myös sitä, että pääsisin hetkeksi irti yrityksen asioista ja aivoihini tulisi tilaa uuden suunnitteluun. Muistan kuinka vuosi sitten ollut syysloma oli todella hyvä. Tuntui, että sain valtavasti uutta virtaa muutamassa päivässä ja aivan uusia visioita yritykseni suhteen. Silloin otin syyslomalla yhteyttä pariin tahoon, joista onkin tullut minulle hyviä yhteistyökumppaneita. Ehkä nytkin toivoin, että saisin jonkun aivan loistavan vision. No, tällä kertaa ei niin käynyt. Toki loma sinällään oli hyvä ja tuli tarpeeseen.


Kävin lasten kanssa katsomassa leffan "Onnelin ja Annelin talvi". Pidimme siitä. Tosin itse tykkäsin enemmän ekasta Onnelista ja Annelista, vaikka monessa arvostelussa tämä toka on todettu paremmaksi. Onnelin ja Annelin maailma on pastellinen ja yhteisöllinen. Leffassa oli myös ripaus jännitystä mukana. Itsekseni kävin katsomassa leffan "Äidin toive". Se oli semihyvä. Ajattelin etukäteen, että se saattaa mennä hyvinkin ihon alle, mutta niin ei käynyt. Ehkä tarinoita oli vähän liikaa mukana. Leffa oli visuaalisesti kaunis, mutta tarinat jäivät ehkä vähän irrallisiksi. Silti olen iloinen että näin sen leffan. Niin harvoin käyn katsomassa muita kuin lastenleffoja.


Kävimme Mikkelin taidemuseossa koko poppoon voimin, myös äitini oli mukana. Siellä oli kaksi näyttelyä, Jussi Tukiaisen Arte Povera (kierrätystaidetta) ja erityisesti lapsiperheille suunnattu Saareen-näyttely. Molemmissa näyttelyissä riitti myös lapsille katsottavaa. Saareen-näyttely on varmasti sopivampi vähän pienemmille lapsille. Hienoa, kun taidemuseoissa huomioidaan myös pienet kävijät.


Kiertelin myös vähän kaupoilla ja kävin istumassa rannassa ottamassa valokuvia. Nukuin hyvät yöunet ja olihan se ihanaa syödä äitini ruokia eikä pariin päivään tarvinnut miettiä ruokahuoltoa. Loma päättyi vähän ikäviin tunnelmiin, kun lähtiessämme kohti Onnibussia ja paluumatkaa ajelin äitini autolla linja-autoasemalle ja auton konepellin alta alkoi tulla savua ja myöhemmin huomasimme myös tulta. Paloauto ja poliisi käväisivät paikalla, jonkun oikosulun myötä joku johto (huomaatteko kuinka paljon tiedän autoista?) paloi. Onneksi kenellekään meistä ei sattunut mitään ja onneksi emme olleet lähdössä ajamaan pitkää matkaa autolla. Mutta sen auton kanssa kyllä on sattunut ja tapahtunut. Se on varastettu, se on ajettu tolppaan ja nyt vielä tämäkin.


Syysloma on ohi, alkaa taas normaaliarki töineen. Seuraavan kerran minulla on useampi vapaapäivä peräkkäin joulukuussa. Silloin pidänkin pitkän loman.

Mukavaa uutta viikkoa kaikille! Olethan huomannut korttiarvonnan, joka on menossa blogissani?

lauantai 17. lokakuuta 2015

Ihania kortteja arvonnassa!


Blogissani ei ole ollut moneen kuukauteen arvontaa. Joten nyt korjataan tilanne ja alkaa ihana korttiarvonta. Arvottavaan korttipakettiin kuuluu kaksi Taito Shopin korttia: orvokki ja puolukka-mustikkakortit. Nämä ovat vähän  normaalia postikorttikokoa suurempia, koko on A5. Näistä saa vaikka ihanat taulut. Lisäksi paketissa on kaksi Anna-Mari Westin korttia.



Arvontaan voivat osallistua kaikki blogini lukijat (blogger (en saa jostain syystä linkattua sitä tähän, mutta sivupalkista pystyy liittymään), bloglovin, blogipolku, facebook - noihin kaikkiin voi liittyä myös sivupalkista. Facebookissa tarjoan myös jonkin verran blogin ulkopuolista aineistoa, esim. linkkauksia kiinnostaviin artikkeleihin ja aforismeja. Kerro kommentissa, mitä kautta luet blogiani. Kaikille tasapuolisesti yksi arpa. Arvonta alkaa nyt ja päättyy reilun viikon päästä eli sunnuntaina 25.10. klo 20.

Onnea arvontaan!

maanantai 12. lokakuuta 2015

Viikko yrittäjän elämästä


Pitkästä aikaa kirjoitan Viikko yrittäjän elämästä - postauksen. Minulla viikoissani on perusrunko aina sama, tiettyinä päivinä ja iltoina on tietyt ohjaustunnit, jotka ovat lähinnä lasten ja lasten ja aikuisten liikuntaryhmiä. Lisäksi on lyhytkursseja ja luentoja. Tälle viikolle osui kaksi uutta lyhytkurssiryhmää ja yksi luento.

Maanantai 5.10.

Aamupäivällä alkoi Tikkurilassa Tanssistudio Sahramissa kaksi uutta sirkusryhmää, taapero- ja vauvasirkuskurssit kolmen kerran lyhytkursseina. Minulla on olemassa hyvä sabluuna näihin lyhytkursseihin ja vedin tuttuun tyyliini ensimmäiset kerrat. Kotimatkalla kävin hakemassa pois Tikkurilan neuvolasta näiden ryhmien esitteet. Kotona jalat tuntuivat veltoilta ja voimattomilta, ihmettelin asiaa.

Vastailin meileihin ja tein esikoisen kanssa kasviswokkia ruuaksi. Illalla minulla on vakiotunteina MLL:n jumpparyhmät, perheliikuntaa ja kaksi seikkailujumpparyhmää. Ryhmiä ohjatessa huomasin, että kurkku on kipeä a alkoi tulla flunssainen olo. Selitys voimattomuudelle löytyi. Olin jo edellisellä viikolla vähän kipeänä, mutta oletin, että se meni jo ohi, kun oli kuitenkin pari ihan normaalivointista päivää ollut välissä. Voi kökkö, ajattelin mielessäni. Viikolla on aika paljon töitä ja flunssa ei nyt oikein sovi tähän kuvioon.



Tiistai 6.10.

Heräsin tiistaiaamuun nenä tukkoisena. Mieleeni alkoi hiipiä pelkoa, mitähän tästä viikosta tulee, jos nyt ihan kunnolla sairastun. Katsoin kalenteria ja mietin, voinko jotain tiputtaa viikostani pois, jotta säästäisin voimiani. Olin keskiviikkoaamulle sopinut perhekahvilakeikan satuhieronnan merkeissä ja päätin kysyä, voisiko sitä siirtää myöhemmälle syksylle. Siirto onnistui.

Ohjasin päivällä kolme Vipeltävän Siilin ryhmää, kaksi liikuntaleikkituntia ja yhden vauvahierontakurssin. Ne menivät ihan hyvin. Iltapäivällä vastailin muutamaan meiliin, tein muutaman fb-tapahtuman tulevista kursseistani ja lepäilin.

Keskiviikko 7.10.

Nukuin aamulla klo 8.30 asti. Olin tyytyväinen kun sain siirrettyä perhekahvilakeikkaa ja näin sain itselleni lepomahdollisuuden. Tein päivän aikana pieniä hommia, esim. sirkustemppukortit sirkusryhmiäni varten.

Poikien tultua koulusta leivoin heidän kanssaan omenapiirakkaa heidän seuraavan päivän nyyttäreitä varten. Meidän kolme omenapuuta tuottivat tänä syksynä ennätys vähän omenoita. Näin on käynyt monelle muullekin.

Illalla ohjasi kolme jumpparyhmää. Päivän lepo teki hyvää, jaksoin ihan hyvin ohjata illan jumpat.



Torstai 8.10.

Aamupäivällä minulla oli ohjelmassa kolme Vipeltävän Siilin ryhmää. Itsellä oli jo olo, että kyllä tämä tästä, flunssa alkaa olla ohitettu. Ryhmien jälkeen ehdin olla kotona reilut kaksi tuntia ja lähdin uudelleen kohti Helsinkiä, luennoin Ipanaisella vauvojen unesta. Luennolla oli taas paljon kuulijoita, kuten aina. Luennon jälkeen käväisin vielä keskustassa Tigerissä ostamassa muutaman jonglööripallon lisää.

Perjantai 9.10.

Vapaapäivä / toimistopäivä. Olin suunnitellut tekeväni lasten tunnetaito-ohjaajaopintojen ennakkotehtävän. Päivä meni kuitenkin vähän haahuiluksi. Kirjoitin blogiini tekstin ruuhkavuosista ja koulukiusaamisesta. Viestittelin blogini tiimoilta parista arvostelukappaleesta. Suunnittelen ensi viikon sirkusjumpat. Teinkö ennakkotehtävää? Sitä aloin sitten illalla vähän naputella. Huomasin kuitenkin, että mieleni oli työstänyt sitä selvästi, kun tekstiä syntyi aika helposti.

Joulukuun vauvasirkuskurssille meni täyteen, olin Mommy&Me:hin yhteydessä voidakseni perustaa lisäryhmän, se onnistui. Lisäksi suunnittelen joulun alle Tonttupolku-satuhierontatunteja ja mietin näille tunneille paikkoja ja aikoja.


Lauantai 10.10.

Aamupäivällä kirjoittelin vähän lasten tunnetaito-ohjaajaopintojen ennakkotehtävää, muuten en tehnyt töihin / opintoihin liittyviä juttuja päivän aikana. Kävin lasten kanssa katsomassa Sirkus Finlandian tämän vuotisen esityksen, joka oli taas hieno, parempi kuin viime vuotinen. Mutta palelin siellä ja se ei tehnyt hyvää flunssalleni. Tuntui että tulin uudelleen kipeäksi. Illalla katselin esikoisen kanssa telkasta Naurun tasapaino - ohjelman, se on meidän yhteinen lauantaiperinne.

Sunnuntai 11.10.

Lauantaina jäi viikkosiivous tekemättä sirkuksen takia, joten sunnuntaina siivosimme koko perheen voimin, pesin pyykkiä, suunnittelin ruokalistaa tulevalle viikolla ja tein miehelle ostoslistan. Iltapäivällä minulla oli taaperosirkuskurssin viimeinen, kolmas, kerta. Fillarin kanssa roudasin salille jonglööripalloja, pallomeripalloja, keiloja, renkaita ja leikkivarjon. Huomasin heti tunnin alussa, että minulta meinaa mennä ääni. Ääni kesti tunnin, mutta puhuin selvästi vähemmän kuin yleensä puhun tunneillani. Mieleeni iski pelko, että mitä jos huomenna minulla ei ole ääntä, edessä kun on viiden ryhmän ohjaaminen ja ilman ääntä se on haastavaa. Illalla tein vielä pannaria kuopuksen nimpparipäivän kunniaksi.

Viikkooni sisältyi liikuntaryhmiä, sirkusryhmiä, yksi vauvahierontatunti ja yksi uniluento. Koko viikon ajan painisḱelin flunssan kanssa, joka välillä oli paremmassa vaiheessa ja välillä olin taas enemmän kipeä. Nyt kun maanantaina kirjoittelen tätä, ääni on taas parempi ja hyvin sain vedettyä maanantaiaamupäivän sirkustunnit. Illalla on edessä kolme jumppaa ja sen jälkeen rojahdan sohvalle katsomaan Marja Hintikka Liveä. Tämä viikko onkin poikkeuksellinen eli kaikki Helsingissä olevat ryhmäni ovat syyslomalla ja minullakin on lomaa huominen ja torstaista alkaen koko loppuviikko. Huomenna käyn vyöhyketerapiassa pitkästä aikaa ja on minulle parit treffitkin sovittu. Torstaina lähden lasten kanssa Mikkeliin äidin ruokapatojen äärelle. Syysloma tulee hyvään saumaan, toivon saavani itseni täysin terveeksi loman aikana.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Muistoja yläasteelta (koulukiusaamisesta)


Esikoinen toi koulusta "Tervetuloa yläkouluun" -  esitteen. Olenhan minä sen tajunnut, että hän on kuudesluokkalainen ja edessä on ensi syksynä yläkouluun siirtyminen. Tämä tarkoittaa sitä, että koulumatka pitenee paljon ja edessä on siirtyminen aika lailla isompiin ympyröihin. Minä en edes tiedä, mikä on lähikoulumme, koska poikien alakoulusta mennään kolmeen eri yläkouluun. Ja ilmeisesti se vähän vaihtelee vuosittain, miltä asuinalueelta mennään mihinkin yläkouluun. Huomasin, että tuo yläkouluesite toi itselle mieleen paljon huonoja muistoja. Pelkoja. Muistoja elämän ikävimmistä vuosista. Huomaan pelkääväni mielessäni, että esikoinen joutuu kokemaan samaa mitä itsekin koin yläastevuosinani.

Yläaste oli minulla piinaavaa aikaa. Siirryin eri kouluun yläasteelle kuin muut ala-asteen luokkakaverini. Asuinalueemme Mikkelissä liitettiin kaupunkiin, ala-asteen kävin maalaiskunnan puolella. Menin uutena sellaisten joukkoon, jotka jo tunsivat toisensa. Ehkä olin helppo maalitaulu kiusaamisen kohteeksi. Olin arka ja ujo, en osannut pitää puoliani. Vielä kaiken lisäksi olin hyvä koulussa ja sekin tuntui olevan ihan vihoviimeistä. Ne olivat kovia tyyppejä, jotka polttivat tupakkaa, viettivät perjantaisin aikaa Mikkelin torilla ja jotka menestyivät koulussa huonosti. Minä kuuluin luusereihin. Ja siksi minua kiusattiin henkisesti: jätettiin ryhmän ulkopuolelle, minulle naureskeltiin, haukuttiin, puhuttiin pahaa selän takana jne. Muistan jopa itse ajatelleeni, että se on ihan oikeutettua. Koska minä nyt vaan olen tällainen luuseri.

Löysin minä ystäviäkin yläasteella. Yksi pisimmistä ystävyyssuhteistani on saanut alkunsa nimenomaan yläasteella. Pahalta tuntui se, että muutama ns. ystäväksi luulemani kääntyi minua vastaan ja aloitti myös kiusaamisen. Nälvimisen. Porukasta poisjättämisen. Ikävien juorujen levittämisen.


On meitä tässä oikein vanhempien parivaljakko luotsaamassa esikoista yläkouluun. Nimittäin myös miestäni on kiusattu yläasteella. Hänen kohdallaan se johtui hyvästä koulumenestyksestä ja myös hänen isoveljestään, jolla oli liikuntavamma (aivokasvaimesta johtuen; myöhemmin tämä isoveli kuoli syöpään). Mieheni kohdalla kiusaaminen oli henkistä ja isoveljen kustannuksella nauramista ja tämän liikkumistavan matkimista. Todella julmaa.Miehen yläkoulussa tuntui olleen myös simputtamista. Kovikset esimerkiksi vaativat, että kun he kulkevat käytävää pitkin, muut nousevat seisomaan ja tekevät kunniaa heille.

Minun maailmassani yläkoulu näyttäytyy niin julmana maailmana etten haluaisi esikoisen siirtyvän ollenkaan pois lintukotokoulusta, jossa hän nyt on. Näen jo hänet "hyvänä" kohteena kiusaamiseen. Hän on pienikokoinen verrattuna luokkakavereihinsa, ei ehkä osaa puolustaa itseään, on herkkä ja todella lahjakas koulussa. Vieläkö lapsia kiusataan sen takia, että he ovat hyviä koulussa??!

Minä itken tätä kirjoittaessani. Selvästi edelleenkin koulukiusaaminen nostattaa erittäin vahvoja tunteita. Ehkä minussa silloin oli kuitenkin jo vahvaa selviytyjää olemassa. Otin nimittäin omatoimisestai yhteyttä koulukuraattoriin ja muistan kun menin hänen luokseen juttelemaan ja itkin lähes koko ekan tapaamisen ajan. Annoin hänelle luvan kertoa asiasta opolle ja luokanvalvojalleni ja sitten lähti pyörät pyörimään. Kyllähän minä siitäkin sain lopulta kuulla: "XXX (= silloinen sukunimeni) on käynyt puhumassa kuramoottorille". Mutta joka tapauksessa siihen loppui pahin kiusaaminen. Ysiluokan sain olla jo enemmän rauhassa. En ollut suosittu, mutta sain tuntea olevani edes jollain tavoin ihminen. Lukio olikin jo ihan toisenlaista aikaa. Minun yläasteen luokaltani taisi siirtyä vain kaksi muuta lukioon. Lukioajoilta on pelkkiä hyviä muistoja. Oli outoa tuntea olevansa ihan normaali ja jopa pidetty ja hauska tyyppi, kun koko yläasteen ajan oli ollut pohjasakkaa.

Yläkouluesitteessä luvataan, että opiskelu yläkoulussa on itsenäistä opiskelua ja uusia kavereita. Vantaan kaupungin arvot ovat hyvinvointi, oppimisen ilo ja toisten kunnioitus. Todella toivon, että nämä toteutuvat omien lasten yläkouluvuosina. Itselleni yläaste oli lähinnä epämiellyttävä testilaboratorio, kuinka selviää hengissä niistä kolmesta vuodesta ja kuinka pystyy opiskelemaan mekastavien ja motivoitumattomien luokkakavereiden keskellä.

Millaisia muistoja sinulla on yläasteajoilta? Onko yläaste julma ja kova myös nykyään?

ps. Kuka muuten tietää, miksi nykyään puhutaan ala- ja yläkoulusta eikä ala- ja yläasteesta kuten vielä minun lapsuudessani? Näen jo mielessäni, että tätäkin on joku työryhmä ollut vuoden verran pohtimassa ja lopulta monien johtoryhmäkokousten jälkeen on päädytty vaihtamaan ala-aste sana alakouluksi, koska....niin sitä minä en tiedä?!

perjantai 9. lokakuuta 2015

Ruuhkavuodet on ohitettu meidän perheessämme



Huomasin facebookista, että tänään on Ruuhkavuosien kuningatarten päivä.
"Aina kiire? Tehokasta multitaskingia töissä, kodin askareissa ja harrastuksissa". Jäin miettimään oman elämäni ruuhkavuosia ja totesin, että ne on nyt ohitettu. Ja tästä olen vain ja ainoastaan iloinen. 

Pojat ovat 10 v ja 12 v. Se tarkoittaa sitä, että he hoitavat jo monet asiat täysin itsenäisesti. Tänä syksynä havahduin myös siihen, ettei minun tarvitse kirjoittaa  wilma-viesteistä enää kaikkia aikataulumuutoksia ja välinetarpeita ylös. Pojat muistavat ne jo itse ja huolehtivat oikeat liikuntavälineet jne. kouluun mukaan. Samoin on harrastusten osalta. Esikoisella on yksi harrastusilta viikossa, kuopuksella kolme harrastusiltaa. Molemmat kulkevat itsenäisesti harrastuksiinsa. Esikoinen bussilla ja ratikalla Hesaan ja kuopus fillaroi kolmesti viikossa paikalliseen keskukseen reilun kahden kilsan matkan. Itse voin todella vapaasti miettiä menoni. Jos minulla ja miehellä on päällekkäinen meno, pojat voivat olla jonkin aikaa myös kaksin kotona.

Meidän perheen pahin ruuhkavuosi lienee ollut se, kun tein kokopäivätyötä. Lapset olivat silloin 3- ja 5-vuotiaat ja erityisen kuormittavana vaiheena koin päiväkodista hakemiset ja kotiintulot. Siihen kun kulminoitui niin paljon. Väsyneet ja nälkäiset lapset ja väsynyt ja nälkäinen äiti. Ruuan piti olla samantien valmista, kun kotiin tultiin. Illat tuntuivat tavattoman lyhyiltä. Töihin piti herätä aikaisin. Töissä oli kiire. Iltapäivällä oli kova kiire päiväkotiin hakemaan lapset, jotta eivät seisoisi pihalla viimeisinä odottamassa minua. Olin tavattoman väsynyt. Hainkin osittaista hoitovapaata ja onnekseni sen sain. Se pelasti paljon. Hyödynsin osittaista hoitovapaata vuosia ja se toi kaivattua väljyyttä elämäämme. Nyt yrittäjänä teen töitä max 5 tuntia päivässä ja se tuo elämään paljon vapautta. Olen kotona iltapäivisin tekemässä ruuan, sitä ei tarvitse enää tehdä etukäteen edellisenä iltana valmiiksi. 

Muistelen olleeni välillä aika kireä äiti eläessäni pahimpia ruuhkavuosia. En kokenut itseäni kuningattareksi. Kaikkiaan oma asenne elämään ja vanhemmuuteen on nyt paljon rennompi kuin se oli muutama vuosi sitten. Ehkä tarvitsin ne kireät ruuhkavuodet kasvaakseni tällaiseksi ihmiseksi ja äidiksi kuin nyt olen.

Samalla kun tunnen haikeutta siitä, ettei meillä enää ole pieniä lapsia, koen myös kiitollisuutta ja onnen tunnetta siitä, että meillä on isot lapset ja elämä on jo ihanan helppoa. Voin olla jo niin paljon muutakin kuin äiti. Minulla on oma elämä, omat menot, omaa aikaa. Olen aina kiireisen ruuhkavuosien kuningattaren sijaan oman elämäni kuningatar!


tiistai 6. lokakuuta 2015

Digipaastoa


Minulle hiljaisuuden retriitti oli aika merkittävä kokemus. Sain valtavan hienoja kokemuksia esimerkiksi shindo-venyttelystä ja taideterapiasta. Lisäksi minulla oli aikaa miettiä.

Hiljaisuuden retriitti merkitsi myös digipaastoa. Etukäteen mietin, miten voin olla lähes kaksi päivää ilman että pystyn lukemaan yritykseni meilejä ja vastaamaan niihin. Voin sano, että hyvin. Kertaakaan ei retriitin aikana tullut nämä ajatukset enää mieleen. Eikä mitään ihmeellistä ollut tapahtunut. Ei yritykseni eikä oman elämäni tiimoilta. Tuli olo, että tätä pitäisi tehdä useammin. Olla ilman nettiä, ilman somea. Maailma ei kaadu, vaikkei somessa ole kaiken aikaa.


Minä elän jonkinlaisessa digipaastossa koko ajan. Minulla on älypuhelin, mutta en luo nettiä enkä facebookia kännykkäni kautta. Tämä on täysin tietoinen päätös. Voin olla tuntikaupalla pois somesta ilman ongelmia. Minulle on myös tietoinen päätös, ettei yritykseni (saati sitten blogini) ole jokaisessa mediassa mukana. Voin jopa todeta, etten tiedä mikä on snapchat. Eikä se edes tunnu nololta. En ole myöskään instagrammmissa. Eikä sekään tunnu nololta. Miksi minun pitäisi olla? En tiedä.

Minulla on suuri taipumus addiktoitua someen. Huomaan sen jo pelkän facebookin perusteella. Jo pelkkä facebook vie aikaa aika paljon. En halua viettää enää yhtään minuuttia enempää vuorokaudessa somen parissa. Haluan jutella lasten ja mieheni kanssa, haluan lukea kirjoja, haluan aikaa mindfulness-harjoittelulle, haluan tehdä käsitöitä. Haluan käydä lenkeillä.



Viime keväänä somen käyttöni meinasi levitä käsiin, kun minulla takoi päässäni ajatus, että minun pitää yrittäjänä näkyä laajemmin eri medioissa ja päivittää aktiivisesti ja ties mitä. Nyt mietin, alkaisinko kerran kuukaudessa pitää somettoman viikonlopun. Oletko sinä kokeillut? Uskon, että se tekisi hyvää. Viikonlopun aikana harvoin tulee mitään yritysyhteydenottojakaan eikä minusta yrittäjänkään tarvitse olla koko ajan saatavilla.

Rajaatko sinä somen käyttöäsi? Miltä sinusta tuntuisi ajatus viikonlopusta kerran kuussa ilman somea?

ps. ilmeisesti monen pienen lapsen vanhemman pitäisi pitää digipaastoa. Luin tänään tämän aika hätkähdyttävän artikkelin
Puhumattomat kolmevuotiaat uusi ilmiö - some varastaa vanhempien ajan

lauantai 3. lokakuuta 2015

Leila Saarivirta - Martta Kaukonen: Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla.


Minulla oli ilo saada arvostelukappaleeksi kirja "Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla". Kirjan ovat kirjoittaneet Leila Saarivirta ja Martta Kaukonen. Leila kirjoittaa Pihin naisen elämää - blogia, joten olen seurannut jo pitkään. Sain myös kutsun tämän kirjan julkkareihin (kiitos Leila!), mutten päässyt sinne päällekkäisten työjuttujen vuoksi.

Takakannessa kysytään: "Onko arkesi yhtä paikasta toiseen juoksemista? Läkähdytkö velvollisuuksien alle? Haluaisitko hidastaa tahtia, muttet tiedä, miten?" Kirjassa lähestytään hidastamista hyvin monesta eri lähtökohdasta, esimerkiksi suhteessa työhön, kuluttamiseen, perhe-elämän ja seksiin. Kirjassa on sekä hyvää tietoa että ajatuksia herättäviä kysymyksiä. Kirjan ehdoton suola olivat mielestäni kirjoittajien omat kokemukset ja kommentit. Ja myös omakohtaiseti läpikäydyt karikot ja kompastuskivet, jotka on kirjoitettu auki. Kirjassa oli myös hidastajien haastatteluja, jossa he kertoivat, millaista on elää itsensä näköistä elämää.

Kirjassa oli paljon tuttua pohdintaa ja tavallaan sain vahvistusta valitsemalleni tielle. Tosin en minä itse mitään vahvistuksia enää kaipaa, tiedän hidastavani koko loppuelämäni. Itse sain oivalluksen blogiin liittyvästä suorittamisesta luettuani Leilan kommentit bloggaamisesta. Kirjoitan tästä myöhemmin ihan oman blogitekstin.

Kirja on helppolukuinen ja selkeä ja luin sen parissa päivässä. Kirjassa on aika vaatimaton kansikuva ja ulkoasu, mutta sisältö on täyttä asiaa. Kirja voisi olla minun kirjoittamani, niin hyvin se osuu yksiin omien ajatusteni kanssa. Tosin minun kirjoittamana kirja tuskin olisi näin hyvä. Suosittelen kirjaa lämpimästi ja toivon, että tämä päätyy myös sellaisten luettavaksi, jotka eivät vielä downshiftaa ja hidasta elämäänsä.

Kirjasta saa monia hyviä ajatuspolkuja oman elämän miettimiseen. "Mikä on sinun unelmasi? Mitä tekisit mieluiten, jos sinulla olisi enemmän aikaa? Mikä estää sinua tekemästä sitä juuri nyt? Olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, mikä on sinulle itsellesi tärkeää ja mieluista". Niin, mikä on sinun unelmasi? Millaista elämää haluat elää? Mitkä asiat ovat sinulle elämässäsi oikeasti tärkeitä?

Kiitos Leila ja Martta hyvästä kirjasta!

torstai 1. lokakuuta 2015

Syyskuussa


Syyskuu oli minulle aika hiljainen blogikuukausi. Minulla oli töitä paljon ja tein yrityshistoriani ylivoimaisesti parhaan kuukausituloksen. Lisäksi olen tietoisesti viettänyt digipaastoa. Siinä missä muut haalivat koko ajan lisämedioita seurattavakseen, minä vähennän tietoisesti netissä olemista. Olin myös ihan konkreettisesti digipaastossa pari päivää ollessani hiljaisuuden retriitissä Holmassa.


Syyskuu alkoi poikkeuksellisella viikolla, mies oli työmatkalla Intiassa ja esikoinen samanaikaisesti leirikoulussa Pukkilan leirikeskuksessa. Näiden reissujen jälkeen olemme käyneet katsomassa leffassa Inside out - elokuvan, olemme tutustuneet Albatros-laivaan ja käyneet syömässä vietnamilaista ruokaa paikallisessa uudessa ravintolassa, My Sevenissä.

Olen ollut mukana koulun vanhempainyhdistyksen toiminnassa ja koululla oli myös kodin ja koulun yhteistyöpäivä. Käväisin Turussa perhesirkuksen ideapäivässä. Töiden tiimoilta olen luennoinut Messukeskuksessa, olen ollut Kehitysvammatuen perheleirillä ohjaamassa satuhierontaa ja lisäksi olen ohjannut viikossa noin 15 ryhmää. Olen aloittanut myös ensi kevään kurssien aikatauluttamisen.


Olen miettinyt paljon omaa hyvinvointia ja työmäärää, jolla pysyn hyvässä voinnissa. Nyt syyskuussa menin välillä sille rajoille, että tunsin, että pian alan väsyä, jos en saa lepoa tarpeeksi. Hiljaisuuden retriitti tarjosi hyvän paussin kiireiseen syyskuuhun. Lokakuu onkin työrintamalla paljon hiljaisempi ja vietän myös syyslomaa. Hyvä niin. Minä en jaksa kovin montaa kiireistä viikkoa peräkkäin.


Olen miettinyt paljon myös blogiani. Moni tuttu bloggaaja on liittynyt johonkin blogiyhteisöön. Olen tunnustellut itseäni ja tullut siihen tulokseen, että minulle on toistaiseksi hyvä näin. Olla pienenä, itsenäisenä ja kotikutoisena bloggaajana. Minulla ei ole tavoitteita bloggaamiseni suhteen, en hae tällä taloudellista hyötyä. Toki olen iloinen esim. jokaisesta kirjasta tai cd-levystä, jonka olen saanut arvostelukappaleeksi tai arvottavaksi. Ja myös blogiyhteistöistä olen iloinen. Mutta nyt on hyvä näin.

Lokakuusta toivon rauhaisampaa. Lokakuussa olen aloittamassa myös uudet opinnot. Minä, ikuinen opiskelija, aloitan opinnot lasten tunnetaito-ohjaajaksi. Mindfulness-ohjaajaopintoni jatkuvat vielä tammikuulle, joten hetken aikaa pyöritän yritystäni ja opiskelen kaksia opintoja samanaikaisesti.

Mukavaa lokakuuta teille blogini lukijoille!